Valon kuvaaja: Valokuva ja hidastaminen

Valokuva keksintönä on ollut olemassa koko elämäni ajan. Isä valokuvasi aikoinaan paljon, luontoa ja perhettään. Ensin valokuvat olivat paperisia, myöhemmin digimuotoisia.

Synnyin 70-luvulla ja silloin ensimmäiset perheessäni otetut valokuvat olivat paperisia neliöitä, kuitenkin värikuvia. Nykyisin ne ovat hennon keltaisen värin peittämiä. Suhtaudun noihin kuviin sympaattisesti, eräänä teknisen kehityksen vaiheena.

Sallitte minun muistella ja muistaa, kuinka erilainen on filmikuvatessa ja digikuvatessa kuvan ottamisen hetki. Filmille kuvatessa rauhoitutaan, harkitaan vielä kerran ennen kuin painetaan laukaisijaa. Lopputulos nähdään päivien tai viikkojen kuluttua. Valokuva on muisto itselle tai lähipiirille.

Digikameralla räpsitään. Uskotaan siihen, että joku lukuisista napin painalluksista tuottaa tuloksen, sattumaakin. Automaattikuvaus mahdollistaa sen, että kaikki onnistuvat jotenkin. Näytöllä näkee lopputuloksen heti, päälle laitetaan sopivat layerit ja hups - digikuva on valmis levitettäväksi maailmalle.

Valveutuneimmat ovat toki ensin pohtineet, millaisen valokuvallisen imagon haluavat tililleen. Valokuva kertoo sosiaalisessa mediassa sinusta, ja katsoja voi olla mistä tahansa maailman kolkasta. Valokuva on muuttunut julkiseksi, imagon ja identiteetin rakentajaksi. En vielä tiedä, kuinka tämä sopii minun ja valokuvan suhteeseen.

Oikeasti en täysin viihdy tämänkaltaisessa kuvallisessa ympäristössä ja etsin omaa valokuvaajan luonnettani samalla tavalla kuin lukuisat muut; valokuvaaminen onkin identiteetin rakentamista.

Kertomani liittynee valokuvauksen murrokseen ja muutokseen. Kamera on nykyisellään jatkuvasti ulottuvillamme ja siksi kuvaamme paljon elämäämme. Valokuvia otetaan nopeasti, virtaavissa hetkissä ja kuvia julkaistaan yhtä ripeästi. Näin muodostuu ympärillemme valokuvien tulva - on runsaasti katsottavaa. Ryhtyykin kiirehtimään, jotta kerkiää katsomaan ja pysyy mukana. Se on riski, koska mielestäni kiire ja valokuva eivät sovi yhteen.

Kirjoittaessani valokuvan äärellä viipyilemisestä, kehoni rentoutuu. Nautin. Tiedän, että tämä on minulle valokuvassa oleellista.

Tärkeintä on se, että valokuvassa on jotakin sellaista, jonka

äärelle voi jäädä.

Millaisen suhde minulla on valokuvaan? Se on keskeneräinen, tai nykyaikaisemmin sanottuna rakentuva. Rakastan kuvaa, valokuvataidetta.

Valokuvia on mukava suunnitella, antaa aikaa aiheelle ja ilmaisemiselle. Paperille painettu ja näyttelyseinälle ripustettu valokuva on kaunis. Tällaisen valokuvan äärellä on hyvä viipyä. Katsella kuvaa, yhä uudelleen ja antaa sen puhua.

Kirjoittaessani valokuvan äärellä viipyilemisestä, kehoni rentoutuu. Nautin. Tiedän, että tämä on minulle valokuvassa oleellista. Tärkeintä on se, että valokuvassa on jotakin sellaista, jonka äärelle voi jäädä.

Kuva: Miia Männikkö

Itselleni on tärkeää, että kuva kertoo tarinaa ihmisestä. Pelkkä luontokuva, kauniskaan, ei minulle sittenkään riitä. Pieni viite ihmisen tarinasta on läsnä erityisissä valokuvissa.

Kuvani tarina löytyy joskus muualta kuin Suomesta. Kuvaamalla tutustun erilaisiin ympäristöihin ja ihmisen asemaan näissä ympäristöissä, toisinaan tarkastelen itseäni näissä erilaisissa ympäristöissä ja mietin, millä tavalla minä sinne sopisin, mikä voisi olla tulevaisuuteni ympäristö. Kysyn, millainen on ihmisen asema ja paikka erilaisissa ympäristöissä. Valokuvaajana lähestyn tarinankertojaa.

Miia Männikkö on 43-vuotias valokuvaaja, jolla on myös yhteiskuntatieteellinen koulutus ja ehkä juuri sen vuoksi ihmisellä ympäristössään on hänen valokuvissaan tärkeä rooli.