Valon kuvaaja: Onko kuvaamisesta hyötyä?
Runoilija Risto Ahti totesi eräällä luovan kirjoittamisen kurssilla: ”On ihmisiä, jotka kirjoittavat – ja sitten on niitä, jotka käyvät kirjoittajakursseja.”
Muistan tuolini tuntuneen tuolla hetkellä epämukavalta, ehkä vatsaanikin pisti hieman. En ollut mikään ensikertalainen luovan kirjoittamisen kurssilla. Oliko juuri niin, että tuotin tekstiä kirjoittajakoulutuksen aikana, mutta muuten jäi vähäiseksi. Puhuuko hän minusta?
Valokuvausta olen nyt harrastanut vuoden, ja uutta oppia saadakseni olen osallistunut muutamille kursseille, niin verkossa kuin livetapaamisina. Mutta ennen kaikkea olen kuvannut.
Tunnilla, muiden ympäröimänä, harvoin saan kummoista otosta, mutta lähes aina kokoontumisen jälkeen olen kokeillut, testannut, kuvannut – halunnut tehdä ”ihan ite” sen, mitä kurssilla oli tehty ohjaajan avustamana.
Toistaiseksi olen siis ihminen, joka kuvaa – ei ainoastaan käy kuvauskursseja. Ne muutamat kuvauskurssit, joihin olen osallistunut, ovat edistäneet omia kuvaustaitojani ja inspiroineet luovaa ilmaisuani. Näin myös Fotojoogaa mielelle -kurssi.
Jalat nilkkoja myöten suossa, kumpparit jalassa. Aikaa vierähtää yli tunti, mutta en katso kännykkää, eikä mikään harmita. Tähtään kihokkeja eri suunnista, katson valoja ja värejä. Jostain toisaalta metsästä kuulen mustikanpoimijoiden ääniä. Hekin ovat kyyristyneitä luonnon ääreen. He poimivat marjoja, minä niiden kuvia.
Ei niillä kuvilla oikein mitään tee
Kun tuttavani kuuli, että olen aloittanut valokuvaamisen, hän kertoi, että niin hänkin joskus harrasti, mutta lopetti, koska ”ei niillä kuvilla oikein tee mitään”. Hätkähdin. Hän on oikeassa! Hän ei saa olla oikeassa!
Mietin kaikki muut harrastukseni ja kaikkien muidenkin ihmisten harrastukset hyötynäkökulmasta. Rauhoituin.
Harrastuksen ei tarvitse tuottaa suoranaista hyötyä tai ainakin on syytä miettiä uudelleen, mitä tarkoittaa hyödyllä. Löysin kuvaamisesta itselleni useitakin hyötyjä, joista tässä muutamia:
1. Kuvauskäyskentely tuo mielenrauhaa. Mieleni on keskittynyt ja fokusoitunut visuaalisuuteen ja unohdan muun. Haen oikeaa kohdetta, sopivaa valoa, kiinnostavaa kuvakulmaa tai rajausta, ja kun se lopulta löytyy, olen kiihtyneen iloinen. Jos myöhemmin osoittautuu, että eipä se kuva niin hyvä ollutkaan, ei pidä unohtaa tuota hetkellistä onnen tunnetta.
2. Tarinaa kertova kuva, kiehtova värimaailma tai kiinnostava muoto tuottavat tyydytystä. Ymmärrän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät ajattele näin. He harrastavat jotain muuta.
Voi olla, että jollekin juuri sinun kuvasi tuottaa iloa. Sepä vasta palkitsevaa!
3. Oppii. Aloitin vuosi sitten, ja tämän vuoden aikana olen oppinut paljon. Jos olisin pelkästään jatkanut vanhoja harrastuksiani, en olisi oppinut kaikkea tätä. Näen myös, että oppimismahdollisuudet eivät tässä lajissa lopu, eivät teknisesti eivätkä oman taiteellisen ilmaisun saralla.
4. Itse tekeminen ja luominen tuntuu hyvältä. Kuvatessa voi käyttää valtaa ja mielikuvitustaan luodakseen maailmasta uuden näkymän tai nähdäkseen jotain jo kauan siinä ollutta.
Ahdin provosoivaa lausetta en enää säiky, mutta ymmärrän hänen pointtinsa. Kehittyäkseen tulee harjoitella. Mutta harrastuksia voi ja saa harrastaa monella tavalla: kurssit ovat oiva keino harrastaa siinäkin tapauksessa, kun ei käytä asiaan muuta aikaa kuin juuri sen, minkä on kurssitehtäviin on kalenteristaan varannut. Sekin on paljon enemmän kuin ei mitään.
Teksti ja kuva: Paula Pasanen Paulan valokuva-albumi
IG: @paulapas_ ***
Valon kuvaajat ovat Fotojoogaa mielelle -verkkokurssille osallistuneita vieraskynäilijöitä.
